27.9.16

Hiidenkirnut Rovaniemellä

Täällä oli tuossa pari viikkoa sitten Rovaniemi viikot, ja niiden kunniaksi kaupunki järjesti ilmaisen bussikuljetuksen hiidenkirnuja katsomaan. Eikä sellaista tilaisuutta tietenkään jätetty käyttämättä!





Tirppis oli vakuuttunut valtavista kivionkaloista, minä jäin vain ihmettelemään sitä voimaa mikä luonnolla on. Miten hitaasti syntyy valtavan suuria ja erikoisia asioita.

Täällä luonnossa liikkuminen on muutenkin jatkuvaa havainnointia siitä, miten erilaista maasto ja kasvit ovat kuin etelämmässä. Tunturit taivaanrannassa näyttävät aina yhtä vierailta, ja ajatus siitä, että niiden paikalla on ennen jääkausia ollut suuria vuoria, tuntuu vielä hurjemmalta.




Koulussa on tällä hetkellä biologiaa yhtenä oppiaineena, ja on hauskaa huomata, miten eri tavalla katselen ympärilleni. Mietin miten paikoissa olisi turvallista käydä koululuokan kanssa, mietin oppimiskokonaisuuksia, tehtäviä, kysymyksiä ja tapoja saada lapset innostumaan ja ymmärtämään.

Tirppiksen kanssa ollaan nyt puhuttu jääkaudesta, ja täytyy myöntää, vaikka olen asian opiskellut kertaalleen peruskoulussa, ei se silti ole jotenkin järjellä käsitettävissä oleva asia aina minullekaan. Että tällä paikalla on miljoonia vuosia sitten ollut kilometritolkulla jäätä, ja tämä mitä me näemme nyt, on se mitä jäi jäljelle.

Ympäristöoppi on ruvennut kutittelemaan kiinnostustani sivuaineena, sen luontokasvatuksen lisäksi. Saas nähdä, mihin päädyn, kun muitakin kiinnostuksenaiheita riittää, niinkuin tiedätte...

25.9.16

Tuhat muutakin toivetta

"Meillä jokaisella on 1000 toivomusta. Olla hoikempi, isompi, rikkaampi, uusi puhelin.. Syöpäpotilaalla on vain yksi toive: tulla terveeksi.
Tiedän, että 97% ei tule laittamaan tätä seinälleen, mutta tiedän, että 3% ystävistäni tulee niin tekemään. Kunnioittaakseen heitä, jotka ovat kuolleet syöpään tai heitä, jotka taistelevat juuri nyt sitä vastaan."


Ymmärrän kyllä hyvin, että on helpompaa laittaa tsemppipeukku, sympatiasydän tai ketjukirjeen pätkä Facebookiin, kuin oikeasti kysyä mitä kuuluu, tulla kylään, katsoa silmiin ja olla valmis kuulemaan muutakin kuin "olosuhteisiin nähden hyvin,  onhan tässä, kaikenlaista". Syöpä on vaikea asia, yhtään vähättelemättä, myös sairastuneen läheisille. Melkein mahdotonta käsitellä järkevästi, ja silti siitä vaikeneminen on ehkä vielä kurjempaa.

Syövästä pysyvästi paraneminen on suurin toiveeni. Ja varmasti monen muunkin syöpään sairastuneen.

Se mikä minua tässä nyt kiertävässä asiassa ärsyttää, on se, että oletetaan, että kaikki syöpään sairastuneet muuttuvat jotenkin radikaalisti paremmiksi ihmisiksi.


Minä ainakin halusin itkeä hiusteni perään, vaikka samaan aikaan itkin rikkoutuneen luuytimeni perään. Halusin maalata varpaankynnet, vaikka jaloissa oli nivusista nilkkaan tukisukat. Olin välillä syöpäklinikalla omissa kivoissa pyjamissani, koska en halunnut viettää puolta vuodestani keltaisissa sairaalakaavuissa. En muuttunut vähemmän pinnalliseksi, en osannut lopettaa pikkuasioista ärsyyntymistä, enkä muuttunut lempeäksi äiti teresaksi, joka on täydellisen tasapainossa maailman kanssa. Välillä olin niin rikki ja loppu henkisesti, että sanoin todella rumia asioita, vaikka olisi pitänyt pyytää päästä syliin, kertoa että tiuskin, koska olet niin rakas, että ajatus menettämisestänne ajaa minut reunalle. Ennestään kiero huumorintajuni musteni sinne väriskaalan loppupäähän.

Haluan edelleen tuhatta asiaa. 


Minun elämäni ei ole, eikä ollut vain syöpää. Hoitojen aikana sovimme lääkärini kanssa, että emme varo liikaa, hoidamme tätä millä tahansa, että henki säilyisi. Olen iloinen, että sovimme, koska myöhemmin, kun kivut, unettomuus, asentovirheet, hermovauriot ja sisäelinvauriot laittoivat naisen nöyräksi, en ollut aina ihan varma, onko se sen kaiken arvoista. Halusin palavasti elää, nähdä ja kokea kaiken rakkaideni kanssa. Samaan aikaan mietin romuksi muuttuvaa kehoani ja sitä, mitä elämästä jää jäljelle, jos ei voi liikkua, kädet eivät toimi ja kivut ovat läsnä koko ajan, joka päivän jokaisena hetkenä. Edelleen mietin, mitä elämästäni jäi jäljelle, ja teen sitä mihin sydämeni palaa ja ruumiini pystyy. Haluan elämältäni niin paljon!

Ja voi, kyllä minä haluan myös olla hoikka. Haluaisin uudet ulkoiluvaatteet. Olohuoneeseen verhot ja sänkyihin päiväpeitot. Tahtoisin puukoruja ja nahkaiset talvitennarit. Tabletin opetusharjoitteluun.


Haluaisin myös lopettaa jo tämän syöpäjutun. Minua ei enää huvittaisi miettiä tätä edes puolikkaalla aivosolullani. Mutta kun katson itseäni peilistä suihkun jälkeen, näen kokoelman arpia, kihartuneet hiukset, unettomat yöt silmien alla ja kivun kireissä leukaperissä. Ja sitten automaattisesti skannaan itseäni ja oloani. Sattuuko johonkin mihin eilen ei? Saanko edelleen hyvin henkeä?  Tuntuuko imusolmukkeita? Onko sädehoitoalueella muutoksia? Mistähän nuokin mustelmat ovat tulleet? Pitääkö tuo näyttää lääkärille huomenna, vai seuraavalla kontrollikerralla?
Syöpä ei lopu siihen, kun sitä lakataan hoitamasta. Se painaa ajatuksissa, se on merkintöjä kalenterissa, se on jatkuva tieto siitä, että yksi aktivoituva syöpäsolu voi aloittaa koko jutun alusta, ihan koska tahansa.

Olen loputtoman kiitollinen siitä, että sain olla omille ihmisilleni ihan vain Camilla koko hoitojen ajan. Ystäväni puhui teholla vierelläni hiuskriisistään, toinen nahistelevista lapsista ja raskaasta arjestaan. Äitini kävi kahvilla, ja toi ohimennen ruokaa, hoiti tytärtäni tekemättä uhrauksistaan kiitollisuustaakkaa minulle.
Ja kiitollinen olen myös siitä, ettei kukaan missään vaiheessa väittänyt minulle kirkkain silmin, että selviän kyllä jos vain päätän niin, ja taistelen kovasti.


Minulla on tuhat ja yksi toivomusta elämälle. Tuhat samaa kuin kaikilla muillakin, ja toive elää vanhaksi asti mahdollisimman terveenä. Ja kukapa sitä ei toivoisi.

24.9.16

Värityskuvia Tirpalle - ja nyt teillekin

Meillä ei ole kotona tulostinta, joten olen itse piirrellyt neidin tarpeisiin milloin mitäkin värityskuvia. Yleensä ne menevät suoraan väritykseen ja sitten joko talteen tai paperinkeräykseen. Tällä kertaa piirtelin äidinkielen satutunnilla, eikä olkani takana ollut kärsimätöntä vastaanottajaa, joten ehdin käydä nämä yliopistolla skannaamassa.

Tuntuu vähän hassulta laittaa nettiin omia piirroksiani tarjolle, kun googlaamalla löytyy satoja tuhansia hienompia, mutta kun kerran pyydettiin, niin tässäpä olisi:





Kuvia saa vapaasti käyttää tahtomallaan tavalla lasten iloksi! ♥  
Klikatkaa kuva auki uudessa välilehdessä, ja tulostakaa väriteltäväksi.

20.9.16

Pihlajanmarja-arkkitehti

Halusin tehdä jonkun nopean ja innostavan syyspuuhan ipanan kanssa päiväkodin jälkeen, ja muistin tämän klassikon. Tirppa keräsi tarpeet kotipihasta, ja sitten siirryimme ruokapöydän ääreen.


Tarvitset:

Pihlajanmarjoja (tai herneitä, tai minivaahtokarkkeja)
Hammastikkuja


Yhdessä vähän mietittiin perusmuotoja, ja miten niitä saisi näillä tarvikkeilla aikaan. 

Sen jälkeen sainkin aika tiukkaa palautetta pedagogisista taidoistani: "Älä kerro!" "Älä auta!" "Sormet irti mun talosta" "Keskity omaan taloosi" "Anna minun keksiä itse, ei tarvi neuvoo"

Keskityin sitten rakentelemaan omaa linnanmuuriani, ja katsoin kuinka lapsi keksi itse, osasi itse, ja ratkoi eteen tulleita ongelmia itse. Havahduin taas toteamaan, että pidin häntä pienempänä kuin onkaan. Ei hän ihan totta tarvitse minun apuani. Hän osaa muodot, hahmottaa kolmiulotteisesti ja on varsin näppärä käsistään.On itse ohjautuva ja kaipaa minua lähinnä kannustamaan harmistuksen hetkellä ja kehumaan lopputulosta.


Pitkälle ollaan tälläkin saralla tultu, vielä on tuoreessa muistissa tämä kun sai kuurata keittiön ja lapsen perusteellisesti pienenkin puuhastelun jälkeen.

Häiden pöytäkoristeet - ja pieni kukkakatastrofi

Halusin häidemme pöytäkoristeiden sopivan siihen aika maanläheiseen, kierrätysteemaiseen ja metsäiseen fiilikseen jota haimme juhlatilaan. Idea lähti hienosta kirppislöydöstä,  ruskeista vanhoista kotikaljapulloista. Siihen vähän koristeltuja lasipurkkeja, puuta, sammalta, juuttia, saniaista ja hempeän sävyisiä kukkia...

Kokeilin ideaani kotona paria viikkoa ennen juhlia:


Mäntykiekot vaihtuivat pienempiin koivukiekkoihin pihka- ja kustannussyistä. Mutta nuo kukkaset, ne minä halusin juuri tuollaisina. Hempeän persikkaisina ja valkoisina, vihreäksi saniaisen näköistä oksa tai pari. Sellaiset minä tilasinkin.

Voitte kuvitella ilmeeni, kun häitä edeltävänä aamuna kävin noutamassa kukkia, ja minua odotti punttitolkulla neonoranssia kaksisävyistä neilikkaa, purkkapinkkejä ruusuja kimppuun ja omituisia vihreitä oksia. Eipä asia jalkaa polkemalla ja kyyneleitä pyyhkien muuksi muuttunut, toivomanilaisia kukkia ei ollut saatavilla kauppiaalla lainkaan, ja kukkakauppiaan muistilapusta löytyi merkintä "oransseja neilikoita ja jotain vihreää" vaikka olimme yhdessä katsoneet ylläolevat kukat ja ostin testikukat silloin kotiinkin.

Kieltäydyttyäni lunastamasta pinkkejä ruusuja ja oransseja neilikoita, ja pyytäessäni mitä tahansa murretun sävyistä neilikkaa tilalle, vaihtoehdot olivat vaalean vihreä ja viininpunainen. Otin lievästi sanottuna myrtyneenä vastaan sen, mitä oli tarjolla, ja maksoin nikotellen kukat, vaikka vääränlaiset sainkin.

Asetelmia tehdessä vielä harmitti, mutta loppupelissä näinkin pöydistä tuli ihan kauniita.




Hääpäivänä kaikki näytti ihanalta. Ei täydellisesti suunnitelmani mukaiselta, mutta tunnelmalliselta, kauniilta, metsäisen hempeältä. Ja kun pöydät saivat vielä ympärilleen rakkaita ihmisiä ja iloista puheensorinaa, en muistanut enää mikä meni vikaan.


// Hääpäivän kuvat Photo Saskia

19.9.16

Napapiirini, lokikirjani

 Nämä blogijutut ovat joskus hassuja. Ja vähän pelottavia.


Blogini kuvaus on ollut lähes alusta asti samanlainen, ja olen kovin kiintynyt siihen. Kieltämättä se viime vuonna tuntui vähän liiankin osuvalta:
"Elämällä saattaa olla vieläkin muutama yllätys meidän varallemme.
 Toivon yhä matkallemme myötätuulta, 
tai ainakin rohkeutta kohdata myrskyt pää pystyssä."


Tänä vuonna blogi on tavallaan palannut alkujuurilleen, moni lukija olikin jo huomannut tämän. 

Kun aloitin blogini elokuussa 2010, leikittelin blogin osoitteessa ajatuksella kasvavan vatsan napapiiristä. Minun napapiirini, aiheita napani ympäriltä. Tänä syksynä siirsimme fyysisesti kotimme napapiirille, tänne joulupukin naapuriin. 


Ylipäätään tämä blogi on ollut minulle vuosien varrella kuin hyvä ystävä ja hyvä haltiatarkummi. Se on ollut päiväkirja, pinta josta peilata omaa itseäni, mukana synkkinä aikoina ja haaveiden toteutuessa. Se on myös sitä, mitä jo ihan ensimmäisessä postauksessani toivoin sen olevan, Lokikirja, aikakapseli. Muistoja ennen kuin niistä tulee muistoja, hetkiä arjesta ja juhlasta, meidän elämäämme sellaisena kuin se oikeasti on.

Olen myös hirvittävän kiitollinen kaikesta tuesta, rakkaudesta ja jaetuista kokemuksista teidän lukijoiden kanssa. Ei tämä kirjoittaminen yksinpuheluna olisi varmasti kantanut näin montaa vuotta, ja kantaisi jatkossakin.


Kiitos matkaseurasta. 
Tervetuloa Napapiirilleni, jos löysit nyt vasta tänne.

18.9.16

Lapin jalokiviä Ametistikaivokselta

Huh! Meillä oli eilen ihan superhieno päiväretki tähän uuteen lähiympäristöön, en oikein tiedä edes mistä aloittaa!

Lapissahan olisi vaikka mitä hienoa nähtävää, mutta meillä vierailukohde pitää olla yhden päivän reissu Rovaniemeltä käsin, kohtuullisella patikoinnilla ja minä arvostan kovasti jos reissulla voi oppia jotain uutta. Tällä kertaa kaikki vaatimukset täyttävä, ja odotukset ylittänyt, paikka löytyi Lampivaaran Ametistikaivoksesta.


Rovaniemeltä ajeli reilun tunnin verran Ukko-Luoston parkkipaikalle, ja patikoitavaa jäi maltilliset 2,5 kilometriä Lampivaaran kahviolle. Kävely oli enimmäkseen ylämäkeä, mutta tasaista latupohjaa oli helppo kävellä. Pidempääkin reittiä kuulemma pääsee, jos maastossa kävely ja pitkospuut ovat enemmän teidän juttunne.
Kahviolta lunastimme liput kaivosalueelle, ja tasatunnilta pääsimme porteista vaaran laella sijaitsevalle kaivuupaikalle.


Meillä oli onni matkassa, sillä perheemme oli ainoa suomea puhuva seurue kierroksella, joten saimme oman privaattikierroksen oppaan kanssa.

Kodassa kuulimme alueen geologisesta historiasta, jääkausista ja ametistien syntyprosessista. Katselimme erilaisia kiteitä, ja kuuntelimme tarinoita siitä, minkälaisia uskomuksia ametisteihin liittyy eri puolilla maailmaa.

Olimme vaikuttuneita niin monella tapaa. Opas oli aidosti innostunut työstään, ja selitti asiat niin, että viisivuotiaskin pysyi kärryillä, mutta me aikuiset saimme hurjasti uutta tietoa, esimerkiksi alueen historiallisista vaiheista ja ihan alkuainetasolla kristallin eri värityksistä. Miljoonien vuosien historia yhdessä pienessä kivessä sai ymmärtämään, mikä geologiassa kiehtoo.

Vaaran laelta maisemia katsellessa oli helppo ymmärtää, miksi paikka on, tai on ollut pyhä.

Eniten ehkä ihmetytti ja ihastutti kuitenkin kaivosyhtiön toiminta. Se, että osakeyhtiö omistaa valtavan alueen, pohjoisen pallonpuoliskon suurimman esiintymän arvokasta jalokiveä, ja on päättänyt olla louhimatta sitä koneellisesti, ulkopuolisille, tai ylipäätään raaka-aineeksi kenellekään muulle. Että he haluavat säilyttää alueen ainutlaatuisuuden, ja tarjota tämän elämyksen mahdollisimman monelle. Käsin kuopsuttelemalla esiintymästä riittää viideksisadaksi vuodeksi, kun koneilla louhimalla se olisi tyhjä parissa vuodessa, ja omistajat varoissaan nopeasti.


Pääsimme vilkaisemaan kaivoksen alaosia, ja mielettömän kauniita ametistisuonia vaaran rinteessä. Jotenkin olin ajatellut, että paikan päällä on jotain kaiveltuja luolia tai isoja avokaivauksia, mutta nämä olivat siinä ihan pinnassa käsin kosketeltavissa ja selkeästi nähtävissä.

Täältä he kuulemma käyvät valikoimassa näteimmät kiteet, ja käyttävät niitä käsin tehtyihin ametistikoruihin.


Ehkä parasta reissussa oli kuitenkin se kaivaminen.


Jokainen sai oman pikkuisen metallikuopsuttimen ja muovisiivilän ja luvan etsiä itselleen onnenkiven. Kaivuupaikalla oli pieniä matalia kuoppia, joista ihan käsinkin kaivelemalla löytyi pieniä ja isompiakin hiekkaisia kristalleja. Valkoista vuorikristallia löytyi helposti, savukvartsiakin kuulemma olisi, mutta minä en erota mustaa kiveä toisesta. Ja pienellä etsimisellä ja tarkoilla silmillä löysi useammankin violetin ametistin.


Lopuksi pesimme löytömme sinkkisaaveissa, ja saimme löytyneistä  kivistä valita ilmaiseksi yhden löytäjän nyrkin sisään sopivan kotiin vietäväksi.  


Tirppa löysi useammankin hienon, mutta valitsi joukosta isoimman, johon oli kiinnittynyt jotain kimaltavia hippusia. Lisäksi käytimme kaivoksen kaupalla muutaman euron pienen rumpuhiotun kiven ostamiseen, ihan vain matkamuistoksi pienelle jalokivifanille. 


Itsehän en meinannut osata päättää, minkä löytämistäni kivistä haluaisin itselleni. Lisäkiviä sai toki ostaa, ja olin varsin onnellinen siitä, ettei toinen suosikeistani ollut juuri minkään arvoinen, ja sain senkin omakseni yhdellä kolikolla. 


Lopettelimme kierroksen vaaran juurella olevalle kahvilalle, söimme rauhassa tuoreita munkkeja, hörpimme kahvia ja vertailimme aarteitamme.

Takaisinpäin oli pelkkää alamäkeä, mikä sekin luettakoon reissun plussapuoliin!

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...