9.4.17

Etävirpomiset


Tirppa on liian ujo virpoakseen ventovieraita. Ja tuttujen luokse on lähes 900 kilometriä.

Otimme siis pienen varaslähdön, ja teimme yhdessä pienen virpomavideon. Ukulele, rytmimuna ja "Aika monta noitaa". Äiti ja tytär. Ja terveisiä kotikonnuille. Sitä en kuitenkaan laita jakoon, ensinnäkin koska se on tarkoitettu niille kummeille, mummeille ja muille rakkaille, joiden luokse emme tänään pääse, ja toisekseen koska olen tietoinen siitä, ettei lauluni pysy täysin nuotissa kun koitan osua oikeihin sointuihin ukulelella.

Nämä kuvat otimme kuitenkin ulkona, koska pieni noitani on vastustamattoman suloinen. Ja kameran linssin läpi katsellessani en voinut olla miettimättä, miltä hän näyttääkään kymmenen vuoden kuluttua. Hiljaa toivon myös, että olemme vielä silloinkin tälläisiä hölmöjä yhdessä.

29.3.17

Hermot meni

En oikeastaan edes haluaisi kirjoittaa tästä, mutta pikkuhiljaa on kai otettava tämä uusi tilanne tosiasiana, jonka kieltäminen on vain hupsua.

Reilu kuukausi sitten heräsin aamulla, laskin jalat lattialle ja yritin kävellä kahvinkeittimelle. Paino sanalla yritin. Vasemmasta jalasta on siitä aamusta alkaen puuttunut liike ja tunto polvesta alaspäin. Olen käynyt lukuisissa tutkimuksissa. Ultrassa. TT-kuvassa. Magneettikuvauksissa kahdesti. ENMG-tutkimuksessa.


Ja lopputulema tälle kaikelle on tämä: hermot ovat rikki, jalka ei toimi.

Magneettikuvista ei löytynyt selittävää vikaa (hermopinnettä tai kasvaimia), mutta senkin edestä kulumia ja muita muutoksia, jotka olen saanut aikaan kävelemällä aiemmin hermovaurioituneella oikealla jalallani vaikka oikeat lihakset eivät enää olekaan liikkuneet kahteen vuoteen. ENMG, sähköinen hermoratatutkimus, näyttää niin monenlaista vikaa jaloissani, että naurattaisi jos ei melkein itkettäisi.

Syytä ei löydetty muuta kuin saadut syöpähoidot ja niiden viivästyneet sivuvaikutukset. Syöpäklinikalla lääkäri huokaisi monta kertaa syvään, ja sanoi että näitä yllätyksiä nyt voi tulla vielä pitkään. Puhuttiin samalla jo vähän rintasyöpäkontrollienkin aloittamisesta.


Sain selityksen pitkään jatkuneille kivuilleni, helposti uupuville lihaksilleni, varmistuksen jalkojen hermovaurioille ja lisää pontta huoltaa tätä kehoani säännöllisesti. Ja sinisen pyörätuolin, joka on nyt kulkupelini kunnes pääsen taas jaloilleni.



Välillä tuntuu, että huijaan itseäni kun hoen tätä, mutta sanonpa silti:

Kyllä mie vielä kävelen. Opinhan sen jo kerran uudelleen.


Ensimmäinen talveni revontulikyttääjänä



Olen iltauninen ja liikuntarajoitteinen. Ei ehkä parhaat lähtökohdat rientää kameran kanssa revontulien perässä. Mutta kun näin ensimmäistä kertaa millaisiksi ne täällä Rovaniemellä yltyvät jäin haukkomaan henkeäni ja kaipaamaan lisää.

Tänä talvena on ollut ihan uskomattomia revontuliöitä. Tiedän, koska luen siitä aamuisin facebookin Revontulikyttääjät-ryhmästä. Katselen taitavien kuvaajien huikeita otoksia joissa taivas loistaa kaikissa väreissä. Niinä öinä kun olen itse raahautunut pimeälle aukealle paikalle, on useimmiten ollut veret seisauttavat pakkaset, jotka hyydyttävät sekä kuvaajan että kameran. Todistusaineistoa loimuista ei ole siis juuri jäänyt, ainakaan julkaisukelpoisia.

Viime yönä otin jälleen ystäväni A:n seuralaiseksi, auton alle ja suuntasimme Norvajärven jäälle. Siellä autolla pääsee ihan viereen, parkkitilaakin on, ja muutaman metrin matkan jäälle pääsee keippienkin kanssa kompuroiden. (A:lle kiitos avustamisesta!) Norvajärvelle asti eivät kaupungin valot loista, vaikka matkaa on vain 15 kilometriä. Pakkasasteet pystyi laskemaan yhden käden sormilla, ja ennusteetkin lupasivat hyvää.

Nämä viime yön kuvat jäänevät kauden viimeisiksi, koska nytkin kunnolla pimeää on vasta kymmenen jälkeen. Ensimmäisen revontulikyttäystalveni saldo on siis tämä:

- mielettömiä revontulinäytöksiä luontoäidiltä
- useasti umpijäätyneet sormet ja persaus
- yön tunteja tähtitaivaan alla hyvässä seurassa
- hirveä hinku ostaa uusi kamera kymmenen vuotta vanhan tilalle
- muistikortillinen sumeita kuvia revontulista

Ensi vuonna lupaan opetella käyttämään manuaalitarkennusta pilkkopimeissäkin olosuhteissa, vannon raahautuvani edes kotipihaan silloin kun revontulikameroissa näkyy hienoja valoja ja aion vakaasti edelleen keskittyä ihan vain katsomiseen vähintään yhtä paljon kuin kuvaamiseen. Joten jatkossakin ne taianomaiset revontulikuvat löytyvät ihan muualta kuin täältä blogista.

14.3.17

Tyttö, joka rakastaa tiedettä

Tirppa on aina haalinut itselleen kaiken irtoavan tiedon. Hänen on ollut pakko saada vastauksia askarruttaviin kysymyksiinsä, olenpa avannut googlenkin monesti, kun tietoni ilmastoinnin toimintaperiaatteista tai eläinten ruokavaliosta ei ole ollut riittävää. Meillä luetaan paljon. PALJON. Nykyään tarinoiden lisäksi myös tietokirjoja, kirjoja ihmisbiologiasta, eläinten sukupuista ja maailmankaikkeuden synnystä ja aurinkokunnasta. Samaan tahtiin tiedonjanon kanssa on kasvanut tarve kokeilla itse, nähdä ja kokea kaikki mahdollinen.

Tällä hetkellä pinnalla on biologia, fysiikka, kemia ja geologia. Monenlaisia juttuja ollaan kokeiltu jo LUMA-keskusten turvallisilla ohjeilla. Videoita kokeistamme löytyy Instagrammista #minitiedemiestirppa alta ja luonnollisesti joitain juttuja on ollut blogissakin, kuten pihlajanmarja-arkkitehtuuria. 



Nyt päätin lahjoa pientä tiedemiestäni, ja ostin setin välineitä. Ei saa ymmärtää väärin, näitä kokeita voi tehdä ihan kotikeittiön tarvikkeillakin, mutta tapanani on ollut kannustaa tälläisissä jutuissa, ja mikäs parempi kannustin tieteellisiin kokeiluihin kuin omat suojalasit, labratakki ja koeputket?



Nämä suojavälineet tulivat oikeasti tarpeeseen. Mitään vakavaa vahinkoahan ei keittiökemialla saa aikaisiksi, mutta silmät on hyvä suojata etikka- ja sitruunamehuroiskeilta. Labratakki setissä oli harmittavan suuri ja heppoisen paperinen. Saa nähdä josko innostuisin ompelemaan vähän paremman, koska tällä sai näppärästi suojattua vaatteet elintarvikevärisotkuilta.


Tämän setin ostin Suomalaisesta kirjakaupasta, koska siinä tuntui olevan sopuhintaan eniten tarvikkeita. Erilaisia mittalaseja, koeputkia, pipettejä, lastoja, magneetteja, pinsetit... Ja hyvät suomenkieliset ohjevihkoset erilaisiin kokeisiin.


Suurennuslasin ostimme jo aiemmin, kun tutkimme erilaisia kivilajinäytteitä, joita Tirpalla on jo kiva kokoelma. Tässä  neiti tutki sormenjälkiä ja niiden talteenottamista lyijykynäpölyn ja teipin avulla. Isin sormenjäljissä oli erikoisimmat kuviot.


Yhtenä kokeena oli verikokeen toimintaperiaate. Punaiseksi värjätty vesi teki hommasta tietenkin puolet jännittävämpää, ja luulenpa, että seuraavan kerran kun T on mukana verikokeissani, on hänellä pari tarkentavaa kysymystä labran tädille.


Erilaisia liuoksia ja seoksia ihmeteltiin useamman kokeen verran jo.  Yksinkertaisetkin kokeet on kuusivuotiaalle vielä ihmeteltävää täynnä.


Koettiinpa se klassikkokin, heureka-hetki, kun laskettiin yhdessä erilaisten petshoppien tilavuuksia. 


Kahdessa 36-sivuisessa oppikirjassa, ja noissa linkkaamissani LUMA-keskusten ohjeissa riittää meille tekemistä täksi vuodeksi, kun päiväkodissa ei jostain syystä ole kunnon viskaritoimintaa ja tämä eskariin kaipaava lapsonen kyllästyy ilman aivopähkinöitä.

On tiedättekö huikeaa olla äitinä mukana lapsen kasvussa. Miten tuon luonne ja järki kehittyy joka vuosi, miten uskomattoman kivoja juttuja voikin jo tehdä yhdessä.

Ja vielä tämäkin, sen lisäksi että ipanan sarkasmitutka on nykyään erehtymätön, kuulimme ensimmäisen nörttivitsin:

"Arvaa äiti mikä on pyöreä ja sillä on vaippa?
...
No MAAPALLO!"

26.2.17

Kuusi kysymystä 6-vuotiaalle

Millaista on olla kuusivuotias?

- Vähän ko viisvuotias, mutta pojat kiusaa vähemmän. Paidat pitää olla seitsemän- tai kahdeksanvuotiaiden. Takkujakin tulee enemmän. Hiuksiin ja äidin kanssa. Osaan tehdä ite asioita enemmän, käyn suihkussa itse ja letitän itse hiukset. 


Missä olet tosi hyvä?

- Olen aika hyvä olemaan hurjapää. Teen tarhan kiipeilytelineessä niin et roikun jaloilla ja kiepautan ympäri jaloilleen maahan. Saan aikuiset kauhistumaan. Sirkustempuissa olen myös hyvä. Ratsastamisesta tykkään, ilman käsiä se on hauskaa. Lasken mäkeä korkealta.

- Piirtämisessä en ole paljoa äitiä parempi vielä. Piirtämisessä tulee ideoita päähän joita voi tehdä paperille ja sitten sitä voi leikkiä. Piirtämällä voi kertoa mitä on tehnyt jos ei osaa vielä kirjoittaa. Ja jos kuva epäonnistuu, niin aina saa piirtää uuden.

Mitkä on sinun lempijuttuja?

- Kuten vaikka temppuilu ja kiipeily. Luistelu. Tyynysota pyjamabileissä. Pinaattiletut mansikkahillolla. Eniten kaikista väreistä maailmassa tykkään kirkkaan keltaisesta ja tummanpunaisesta. Tykkään eniten keväästä ja kesästä, koska keväällä on kukkia ja uutta ruohoa ja kesällä pääsee rannalle kavereiden kanssa. Tykkään syksystäkin koska saa hyppiä lehtikasoihin. Tykkään talvesta koska lumesta voi tehdä ihan mitä tahansa.


Minkälainen ystävä olet?

- No kiltti, autan ystäviä. Sanon välillä jos muut ei tiedä, ja sitten ne tietää. Vaikka sen ettei makeavesi tarkoita sitä että siellä on sokeria. Ystävien salaisuuksia on tärkeä pitää. Olen rehellinen kaikille. Yleensä leikin poikienkin kanssa, vaikka hippaa. 


Mitä haluat olla isona?

- Olla taiteilija ja hoitaa mun lapsia. Haluan asua kauniin turkoosissa talossa missä on valkoiset portaat ja oma kasvimaa. Olis ainakin kurkkua, porkkanaa ja perunoita. Ja portti pihassa ettei vauva pääse auton alle.

Mistä haaveilet?

- Taikavoimista. Ja että voisin olla niinkuin Bloom-keiju jolla on lohikäärmeenliekin voimat.

Poroja ja pulkkamäkiä

 Tänään on ollut sellainen.. Rovaniemipäivä!

Tiedättehän, kun tulee puheeksi missä asutaan, on monien ensireaktio kysyä että onko siellä poroja, käytteko usein joulupukin luona, ja iiiiihanaa kun siellä on ihan oikea talvi! Noh, on poroja, mutta ei nyt meidän pihapiirissä. Joulupukkia käytiin joulun alla moikkaamassa parikin kertaa ja talvea piisaa. Mutta arki täällä on aikalailla sitä samaa mitä muuallakin: koulua, töitä, päiväkotiaamuja, pyykkivuoria ja lähikaupasta raahattuja maitolitroja.

Tänään aamulla aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja pakkasta oli vain vähän, joten lähdimme katsomaan paikallista urheilutapahtumaa, Porocuppia.


Tämä pääsee urheilulajeissa miun mielestä siihen samaan "hassua ja hullun hauskaa" kategoriaan kuin eukonkanto ja saappaanheitto. Otetaan villiluontoisia poroja, laitetaan niille valjaat ja ohjakset, ja ohjastajalle sukset jalkaan, ja katsotaan kuka pääsee kaikista nopeimmin ravirataa ympäri. Väliaikaviihdettä irtoaa niistä iloluontoisista poroista, kuten Hyrrä tuossa yläpuolella, joita vapaasti juostut kunniakierrokset houkuttavat niin paljon, että niitä voi heittää vaikka neljä!


Keli oli ihan täydellinen, ihmiset iloisina liikenteessä ja fiilis kuin helluntairaveissa. Vaaran laelta katse kantaa kauas.


Turhia ei kursailtu, poroja juoksi kentällä, niitä sai käydä myös paijailemassa, ja lopuksi tarjolla oli poronlihakeittoa ja poronnahkarukkasia sai ostaa kojusta. Kuten myös tuoreita munkkeja, kahvia ja kaakaota. Ja metrilakuja, tietenkin.


Koska on laskiainen, ulkoilimme vielä mäkeenkin hetkeksi. Pitkiä pellavia!



Mitäpä te teitte laskiaisena?

29.1.17

Kaunoluistimet vai hokkarit luistelemaan opettelevalle?



Viimeiset viisi iltaa luistelemassa. Jep, talviurheilukausi on tosiaan täällä!

Aikaisempina vuosina kehnot talvet ovat pitäneet koko talven luistelukerrat siinä viiden kerran paikkeilla, joten luistelun opettelu on jäänyt aika vähälle huomiolle. Täällä Rovaniemellä taas luistelukaudella on toisella tapaa mittaa, joten tulin kiinnittäneeksi ihan oikeasti huomiota käytössä oleviin välineisiinkin.


Kävin terotuttamassa nuo kaunoluistimet ipanalle, ja hyvin niilläkin pystyssä pysyi ja eteenpäin kulki. Mutta joka kerta kun luistimiin tuli vähän vauhtia ja liukua, tasapaino horjahti aavistuksen ja meno tyssäsi etuosan piikkeihin, vaikka se alin otettiinkin teroituksen yhteydessä pois. Lisäksi huomasin, että koska etupiikeillä sai tökittyä vähän vauhtia, ei lapsella ollut intressiä opetella käyttämään luistinta "oikein". 

Hokkarit olisivat (kuulemma) paremmat luistelemaan opettelevalle, mutta kuusivuotias on hyvin kiintynyt identiteettiinsä tyttönä, ja hokkarit ovat hänen mielestään "poikien luistimet".. joten oleppa siinä sitten. Paitsi että illalla nukkumaanmennessä tajusin, että meillä oli jossain jemmassa edellisenä talvena saadut, silloin vielä liian isot luistimet, joissa kenkäosan ja terän muotoilu on samanlainen kuin hokkareissa!


Oli kuulkaahan kovin erilainen meininki tänään jäällä, kun näihinkin saatiin terät teroitettua. Lapsen jalka ei väsynyt ollenkaan niin nopeaan, luisteluun tuli vauhtia, potkut oli pakko tehdä oikein, että eteenpäin pääsi, käännöksissä ei kompuroitu, eikä mahalaskuja nähty enää ollenkaan. Ihan kuin olisi oppinut luistelemaan yön yli.

Yhden lapsen otannalla vastaisin siis otsikon kysymykseen hokkarit. Mutta tiedänpä senkin, että osa luistelun taiasta on omalle lapsoselleni siinä ajatuksessa, että kun tarpeeksi opettelee niin sitten osaa kaunoluistella. Ja voin melkein vannoa, että mustissa luistimissa ei olisi ollut sitä tarvittavaa ripausta tyttöyttä ja katteettomia lupauksia elegantista liitelystä jään poikki.

Ja niinkuin kaikessa opettelussa, tässäkin taitaa olla kyse enemmän motivaatiosta kuin välineistä. Mutta on vaikea oppia jotakin uutta, jos luistinten katsominenkin ottaa päähän. Vaikka minua vähän ärsyttää tälläinen jako (tässäkin) urheilulajissa, ymmärrän että luistimen värillä on väliä siinä vaiheessa, kun esikuvana on joko NHL-pelaaja tai kaunoluistelija strassimekossa. Onneksi siis hokkareitakin on valkoisena, pörröreunuksella ja kultapainatuksilla, ja vastavuoroisesti kaunoluistimiakin saa mustina, jos joku kokee ne omikseen.


Viimeisimmäksi on todettava vielä se, ettei niillä luistimilla opi luistelemaan, jos niillä ei pääse jäälle. Ne kun eivät tee mitään itsestään, hienot ja kalliitkaan luistimet eivät opeta ketään luistelemaan. On mentävä sinnikkäästi jäälle palelemaan, kaaduttava ja noustava ylös sata kertaa. Pitää jaksaa kannustaa, osata auttaa yli pettymyksen tunteista. Iloittava yhdessä niistä pienistäkin oppimisista.

Tänä talvena me molemmat opettelemme luistelemaan. Minä uudelleen, lapsi ensimmäistä kertaansa. Minä olen meistä ehkä se huonompi jopa, mutta menen jäälle, puen nilkkatuelliset luistimet jalkaani, kypärän päähäni, kompuroin ja kaatuilen siinä missä kuusivuotiaskin. Mutta menen, mennään yhdessä.

Päässäni hoen opekoulutuksen liikanmaikan luistelumantraa:

"Kun horjuu, kehittyy. Kun kaatuu, oppii."


Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...