8.12.16

Näppärä, näppärämpi, ezpz Play Mat

Yhteistyössä Ipanainen.fi

Meidän kotona saa askarrella. Tirpalla on kokonainen laatikollinen kaikenlaista hilpettä taiteiluun. Valitettavasti se kaikki ihana on yleensä sitten ripoteltuna kaikille tasoille, glitteriä on enemmän lattialla kuin teoksissa, imuroidessa kuuluu kilinää kun hamahelmet ja paljetit löytävät tiensä pölypussiin. Ja mitään ei saisi korjata pois, koska työ on vaan vähän kuivumassa, jatkan ihan kohta, käyn ihan vaan vähän tuolla..

Aika moneen pulmaan näppärä ratkaisu löytyi näistä testiin saamistamme ezpz Play Mateista

Silikoninen alusta pysyy kiinni pöydän pinnassa, ja kukkaan saa laitettua askartelutarpeita omiin lokeroihinsa. Tilpehööperit tuntuvat myös pysyvän alustalla normaalia pöytäpintaa paremmin, lattialle ei päädy juuri mitään. Askartelun saa tukevalla alustalla myös nostettua helposti kaappiin hyllylle odottamaan palaavaa inspiraatiota, ja tilaa vapautuu muille leikeille. 




Parin viikon aikana olen tarkkaillut Tirppaa, joka aika oma-aloitteisesti kehittelee projektejaan. Alustalla on tehty hamahelmitöitä, joulukortteja, vesiväritöitä (ei kaatuvaa vesiastiaa!), harjoiteltu kirjainnopilla kirjoittamista ja leikitty pikkulegoilla. Sille on laitettu askarteluliimaa, maalia, glitteriä, höyheniä, lankanöyhtää ja paljon muuta sotkevaa, ja joka kerta se on lähtenyt puhtaaksi huuhtomalla, tai vähän pesusientä ja astianpesuainetta näyttämällä.

Olisin ollut jo riittävän vakuuttunut näinkin, mutta erityisen ilahduttavaa on se, että nämä aluset on valmistettu myrkyttömästä elintarvikesilikonista. Näitä voi siis huoletta käyttää myös ruokailussa ja ruuanlaitossa, tuoteperheen muiden tuotteiden tapaan. 



Harmittelin lapsimessuilla keväällä, ettei näitä ruokailuvälineitä ollut silloin markkinoilla, kun Tirppis oli pieni sormiruokaileva, puurolautasia heittelevä pyörremyrsky. Nyt pääsimme testaamaan, miten tuote istuu arkeen, jossa lapsi syö jo nätisti ruokapöydässä posliinilautasilta ja käyttää haarukkaa ja veistä.

Paikkansa nämä löysivätkin meiltä olohuoneen sohvapöydältä, siinä kun on pyörät alla, ja kipot ovat koetuksella. Leffaillan dippikasvikset sai hauskasti esille, dippikastike pysyy pystyssä ja posliinikulhokin pysyi ehjänä, kun alunen on tiukasti paikallaan pysyvää nihkeäpintaista silikonia.

Ja seuraavan kerran kun meillä on taas pieniä ihmisiä kylässä, meidän kaapistapa löytyy taas heillekin syömisvälineet. Kukaan ei kiellä käyttämästä tätä ihan vaan kivana lautasena!






Koodilla jouluiloa saavat blogin lukijat kaikki ezpz tuotteet Ipanaiselta -15% 12.12 asti.


7.12.16

Onko täällä kilttejä lapsia?

Joulu on ihana, taianomainen aika vuodesta. Tontut kurkkivat ja pitävät kirjaa lasten kiltteydestä. Joulupukin lelupajalla käy kuhina, ja postitoimistolla vastaanotetaan lasten lahjatoivekirjeitä. Sitten aattona kiltit lapset saavat paljon lahjoja, ja tuhmat risuja.

Ei. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lapsille vähän satuillaan iloisen juhlapyhän nimissä. Sen sijaan minua riipii vuodesta toiseen se oletus, että kiltit lapset saavat paljon lahjoja, ja tuhmat vähän. Kun tässä maailmassa sillä lapsen lahjamäärällä on valitettavan vähän tekemistä kiltteyden kanssa. Lapsen olessa varakkaasta perheestä, on aivan sama onko sitä oikeastaan ollut hyvä kaveri, totteleva lapsi, käyttäytynyt kauniisti. Joululahjoja tulee silti, todennäköisesti ihan reilukin määrä. Sen sijaan vähävaraisessa perheessä jouluna kuusen alla on paketoituna välttämättömyyksiä, sukkia, saippuaa ja ehkä jopa yksi lelu. Kaikilla ei ole sitäkään. Siinä ei paljoa kiltteys auta.



Meillä ei omasta mielestäni puuttunut lapsuuden jouluista mitään. Kaikki olivat paikalla, kuusi koristeltiin yhdessä, puurossa oli manteli ja kinkkua riitti uuteen vuoteen asti. Lahjojakin oli, yleensä pyjama, suklaata, kirja, toivelelulahja ja pieniä paketteja, juurikin niitä sukkia ja "omia" saippuoita, tarpeellisia juttuja. Ikinä en jouluaattona joutunut ajattelemaan, että olisin jäänyt jostain paitsi. 

Joulun jälkeen sitten koulussa istuttiin piiriin ja juteltiin joululoman kuulumiset. Yleensä siis luokkakaverit kertoivat kilpaa lahjavuoristaan. Olin tullut kouluun onnesta soikeana, olihan minulla kotona se lahjoista paras, oma hamsteri. Silti siinä muiden listoja kuunnellessa tuli tunne, etten ehkä ollutkaan ollut tarpeeksi kiltti. Näin aikuisena mietin, että siinä piirissä istui niitäkin, jotka olivat vielä itseänikin hiljaisempia, joilta se jouluilo sammui silminnähden.



Oman lapsen kohdalla joutuu viimeistään miettimään omaa suhtautumistaan näihin satuihin. Kieltääkö lapselta joulun taika, paljastaa kaikki huijaukseksi? Kertoako tarina niin kuin se kaikille muillekin kerrotaan, koska niin on aina tehty, ja ihan hyviä meistäkin tuli?

Minä tein vuosia sitten Tirpan kanssa tässä asiassa kompromissin. Kerroin, että joulupukki tekee yhden toivelahjan jokaiselle maailman lapselle. Enempään ei pukilla riitä aika, sillä maailman lapsia on niin paljon. Muut lahjat tulevat sitten niiltä lapsen omilta aikuisilta, äidiltä, isiltä, mummeilta ja kummeilta. Lapseni saa uskoa joulupukkiin, fiilistellä tonttujen jälkiä ikkunan alla ja odottaa jännittyneenä jouluaattoa. Mutta voimme myös keskustella lahjojen ostamisesta, ja kiitokset kummien jne lahjoista menevät sinne minne kiitos kuuluu. Kiitollisuus onkin tärkeä asia, jota korostan aina lahjoista puhuttaessa. Miten onnellinen saa olla, että niitä lahjoja saa, miten paljon on Tirppaa ajateltu, kun niitä on valittu.

Itse jatkan perheemme perinnettä joululahjoista. Tirpan paketeissa on pyjama, joka on ihana vaihtaa päälle jouluiltana, kun on jo syöty, paketit avattu, ja sohvannurkka kutsuu. Omaa joulusuklaata, ihan vain itselle. Kirja tai elokuva joulupyhinä nautiskeltavaksi. Ja se tärkein toivelahjalelu, budjetin ja maalaisjärjen rajoissa.

Tänä vuonna tosin Tirppa on tosin sanonut moneen kertaan, ettei tarvitse yhtäkään lahjaa, jos saa viettää joulun etelässä rakkaiden ja ystävien luona. Itselläni on ihan sama olo, mutta lahjojen antaminen on silti niin ihanaa, että niitäkin kuusen alta löytyy.



Mitä teillä kerrotaan joulusta lapsille?


Ps. Saksassa asuessani hämmästelin lapsia, jotka ihan tosissaan kertoivat minulle, että Jeesuslapsi, Christkindl, tuo jouluna paketit. Ostoskeskuksessa oli jopa puhelin, jolla kristuslapselle sai soitella. Joulupukin oloinen hahmo, Heilige Nikolaus toi sitten mandariinin, pähkinöitä ja pikkulahjan kuudes joulukuuta. Salamatkustaja-blogissa taas on ihana postaus islantilaisista joulukuvioista. Eli ulkosuomalaisiakin näkökulmia olisi kiva kuulla!

6.12.16

Kämpästä kodiksi: Tupakierros

Suoraan sanottuna vihaan muuttamista. Prosessi sinänsä on jo tuskallinen, omien tavaroiden sortteeraaminen, pakkaaminen ja purkaminen. Tämä yli 800km päähän tapahtunut kertarysäysmuutto oli omaa luokkaansa siinäkin mielessä. Mutta eniten inhoan muuttamisessa sitä miten keskeneräiseltä koti tuntuu pitkääään muuton jälkeen!

Haluaisin ihan todella sanoa, että katsokaa nyt, ihan valmis ja ihan kodin tuntuinen. Siitä ollaan vielä kaukana, mutta pikkuhiljaa tulee sanottua että "mennään kotiin" eikä "kämpille", ja kotona tuntuu olevan pääasiassa ihan viihtyisää. Tirpan huoneen esittelin jo aiemmin, kylppäriin ei mahdu ihmisen lisäksi kameraa ja makuuhuoneemme on kaukana esittelykunnosta. Joten tehdään tälläinen vähän typistetty tupakierros:











Tekemistä riittää jatkossakin, seuraavaksi pitäisi tarttua tosissaan ompelukoneeseen, kun  to do -listalla on nojatuolin uudelleenverhoilu hiilenharmaaksi, jouluisen kaitaliinan ompelu ja keittiön verhot. Hieman haaveilen myös virkatusta matosta..


Vuokrakämppä, retroa ja Ikeaa, värejä ja valkoista.
Mitäpä tykkäätte?

4.12.16

Rumia sanoja

Syöpätaipaleen alkupuolella listasin itselleni kaikkia niitä uusia rumia sanoja joita jouduin käyttämään uudessa arjessani. Tuntui, että kaikki syöpään viittaavat sanat olivat niin kolhon kliinisiä, jonkun muun kehon osia. Epikriiseissä luki diffuusi mediastinaalinen bulkkituumori. Epätarkkarajainen iso kasvain rintakehässä. Tuumori, kasvain, massa. Lymfooma. Ripoteltiin sekaan vähän levinneisyyttä, EPI-pisteitä, solumyrkkyjen nimiä ja hienoja diagnooseja haittavaikutuksille.
Minä puhuin perheeni ja ystävieni kesken Kevinistä.

Kevin oli melkoinen tyyppi. Iso. Hankalassa paikassa. Kovin aggressiivinen. Oli helppo puhua Kevinistä, sai jättää rumat syöpäsanat keskustelun ulkopuolelle. Sairaalakeskustelut saivat vähän komediamaustetta, kun mietittiin ääneen kahvilassa tapposuunnitelmaa Kevinille, ja tajuttiin miltä se ulkopuolisen korviin kuulosti.

Tänä syksynä rumat sanat tekivät paluun. Ensin niiden perinteisten muodossa. Noin vain suihkussa oli pakko kiroilla, kun sormiin löytyi kainalosta ihan reilun kokoinen patti. Sadattelin sitä muutaman päivän itsekseni, mutta ei se mihinkään hävinnyt.

Hieman toiveikkaana kävin näyttämässä sitä parille lääkärille, josko he eivät pitäisi sitä mitenkään ihmeellisenä. Yleislääkäri totesi ensikokeilulla, ettei uskalla sanoa muuta kuin että jotain siinä on. Lapissa syöpäpuolen ylilääkäri totesi käsikopelolla sen diffuusiksi tuumoriksi ja lähetti jatkotutkimuksiin.


Kuukauden tutkimisen ja hutkimisen jälkeen todettiin, ettei se ole mitään muuta kuin joku patti. Sitä kuvattiin ultralla, röntgenillä ja magneetilla, ja sitten se kirjattiin kirjoihin ja kansiin kudosmöykyksi.

Olen kiitollinen, että nämä väärätkin hälytykset otetaan ihan tosissaan, ja oikeasti tutkitaan. Silti takaraivoon jää nakuttamaan se "entä jos" kun patista ei kudosnäytteitä otettu.

Ja eniten jäi ärsyttämään Helsingissä Kevinin kontrollikäynnillä lääkäri, joka puolihuolimattomasti tarkisti vain osan imusolmukkeista, ja totesi, ettei jatkossa tarvitse sitten enää "luumua pienemmistä muutoksista" aiheuttaa tälläistä tutkimusrumbaa. Lisäksi kysymykseni uudelleenkouluttautumisesta, sytostaattien haittavaikutusten kontrolloinnista, lausunnoista ja muista kuitattiin olan kohautuksella. Kun syöpää ei todennettavasti enää ole aktiivisessa vaiheessa, ei ihmisen hoito näköjään enää kiinnosta edes sen vertaa, että kertoisi kenen puoleen kääntyä.

Joten, tässä sitä elellään sitten, yhden syöpäkasvaimenjämäpatin ja yhden epämääräisen kudosmöykyn kanssa. Ihan rentoina ja huolettomina naisina. (Lisää tähän valinnainen ruma sana)

Supersankarien kengissä

Tämä syksy on mennyt opintojen osalta hirvittävän nopeaan. Luennoilla, harjoitusryhmätunneilla. Olen lukenut kasvatustieteitä, kasvatus- ja kehityspsykologiaa ja miettinyt opettajuutta monelta kantilta. Olen nauttinut monialaisista opinnoista, siis niistä tunneista joilla konkreettisesti opetellaan ja kerrataan niitä asioita, joita peruskoulussa opetetaan. Biologiaa, maantietoa, äidinkieltä, kuvaamataitoa, musiikkia. Toisissa aineissa olen huomannut omaavani hyvät ja riittävät pohjatiedot, mutta esimerkiksi musiikin opinnoissa olen joutunut myöntämään, etten osaa soittaa kuin suutani. Olen istunut hirvittävän pitkiä aikoja pianon ääressä tapaillen niitä ihan ensimmäisiä nuotteja ja sointuja.

Se mikä minulle tuli näissä opinnoissa yllätyksenä, on se miten nopeasti jalkauduimme sinne alakouluun, luokkaan oppilaiden eteen. Vietin lähes koko marraskuun opetusharjoittelussa harjoittelukoulullamme katsellen, kuunnellen ja opettaen.

Harjoitteluun mennessäni olin epävarma. Opettajan kengät tuntuivat yhtä isoilta, kuin silloin kun olin itse pieni koululainen. Silmissäni opettajat olivat arjen supersankareita. Niiden pitää tietää kaikesta kaikki, ja osata vähän kaikkea. Luokanopettaja soittaa pianoa, tietää miksi merivesi on suolaista, osaa lentopallossa hihalyönnin ja on oikeudenmukainen tuomari lasten kahnauksissa. Pienten koululaisten silmissä opettaja tietää ja osaa kaiken. Opetusharjoittelun alussa katselin itseäni peilistä, sisäkengissä ja avainnnauhassani jossa luki Opettaja Camilla. Ei näyttänyt supersankarilta, ei.


Olen introvertti, ja monesti se saadaan kuulostamaan heikkoudelta, vialta luonteessa. Pidän ihmisistä ja ihmisten kanssa tekemisissä olemisesta paljon, mutta lämpenen vähän hitaammin uusille asioille, olen vasta tutustumisen jälkeen puhelias, en ole selkeää johtaja-ainesta, enkä muutenkaan sovi tähän uuteen "kunnollisen ihmisen" muottiin. Luokkahuoneessa en tuntenut näitä ominaisuuksiani enää heikkouksiksi. Suunnitelmallisuus, harkitseminen, ja tarkkaileva luonteeni tuntui kelpaavan opettajalle. Kannustava hymy vei ihan yhtä pitkälle kuin sanallinen suitsutus.

Vaihdoin tarkkailijan roolista pienin askelin luokan eteen kun saimme pitää oppimistuokioita luokalle. Kun ensimmäisen hyvin menneen opetustuokion jälkeen istuin ohi tuolistani ja päädyin lattialle selälleni kolinan kera, oli ainakin jää murrettu. Lakkasin jännittämästä opetustilanteita, ja ymmärsin jokaisen opettajan käyttävän opetuksessa niitä omia vahvuuksiaan.

Kolmas viikko oli kokemuksena ammatinvalintaa vahvistava. Ohjaava opettaja asetti haasteita, oppilaat tuntuivat jo ihan omilta. Tuntisuunnittelussa ei enää tuntunut siltä, että keinotekoisesti kirjoittaa sitä mitä oletetaan kirjoitettavan, vaan oppimistavoitteiden, motivaation ja pedagogisten keinojen miettiminen tapahtui luontevasti. Tuntien pitäminen oli hauskaa ja haastoi huomioimaan kaikenlaiset oppijat. Itselleni alkoi hahmottumaan se, millainen opettaja haluan tulevaisuudessa olla. Kuunteleva, välittävä, oppimiseen innostava, oikeudenmukainen.

Mietintämyssyn alle laitoin ohjaavan opettajan kehoituksen miettiä omia rajojani, omaa jaksamistani ja sitä kuinka ison osan omasta elämästä on valmis antamaan työlle. Tarkkaavaisuus ja välittäminen kun voi kääntyä kohtuuttomaksi taakaksi opettajan harteille.



Opetusharjoittelun jälkeenkään peilistä ei katsonut kouluarjen supersankari ja moniosaaja. Kelpo tyyppi kuitenkin. Herkkäkorvainen, suunnitelmallinen, rauhallinen. Oppilaiden silmissä riittävän hyvä. Sellainen tyyppi joka tottuneesti vastasi kutsumanimeen ope. 

3.12.16

Kenkäkaaos kaappiin

Meidän kodissamme heti eteiseen astuessa oli vastassa ihana anopin meille häälahjaksi kutoma räsymatto, ja kenkäteline joka pursusi kenkiä. Kenkiä kenkien päällä, kenkiä telineen vieressä, alla ja ympäri eteistä. On mahdotonta pitää siistinä tavaroita, joille ei ole mitään omaa paikkaa. 

Aloin etsimään vanhaa pientä kaappia, senkkiä tai komuuttia kenkäkaapiksi. Etsintäni ei vain yksinkertaisesti tuottanut tulosta. Kaikki myynnissä olevat olivat a) kalliita, b) liian hyväkuntoisia tuunattavaksi tai c)molempia. Kunnes Tori-ilmoitukseeni vastasi vanhempi herrasmies, joka tarjosi kahdellakymmenellä eurolla "vanhaa, rumaa ja vähän risaa" kaappia kotiinkuljetuksella. 

Mieheni totesi kaapin nähtyään, että toivottavasti raha liikkui meidän suuntaamme.. ja ymmärrän kyllä. Kaappi oli kolhuinen ja joku oli lisännyt siihen yhdeksänkymmentäluvulla arkistokaappilukot. Epäilin visiotani vähän itsekin. 


Kaappi on umpipuuta, mutta tiikkiviilupintainen. Ei siis mitenkään ihanteellinen tuunattavaksi. Varsinkaan kun viilu ei ollut enää hyväkuntoista. Useamman illan vietin tämän kaapin rumiluksen parissa. Pesin. Hioin kevyesti. Pesin uudelleen. Pohjamaalasin. Kittasin. Välihioin. Maalasin, maalasin ja maalasin.


Miesparka tuli iltamyöhällä kotiin vain nähdäkseen kaapin joka kerta kamalamman näköisenä. 

Maalikaupassa oikean sävyn hakeminen oli lievästi sanottuna hikinen homma, kun vesiliukoisiin maaleihin ei saanutkaan valmiina mitään edes liki oikeaa sävyä. Maalimyyjäkin pyyhki hikeä kun etsimme mielikuvissani olevaa "tomuisen mintunvihreää" sävyä tusinasta eri värikartasta.


Mutta nyt. Ei kenkäkaaosta. Kaikki perheemme kengät kahden oven takana. Olkoonkin syvin kaamos meneillään ja mahdollisuus kuvata vain keinovalossa, tässä hän nyt on. Minttuinen liinavaatekaappi. Vielä vetonupit arkistokaappilukkojen peitoksi, ja edessämme on hyviä vuosia.


Olen vähän ihastunut. Ja nyt on taas hyvässä muistissa mitä tämä huonekalujen uudistaminen vaatii tekijältään, ihan hetkeen ei oteta uusiksi!

31.10.16

Kämpästä kodiksi: Lastenhuone

Tirppa sai muuton jälkeen ensimmäistä kertaa oman huoneen. 


Minun tietämättäni lapsukaiseni oli päättänyt huoneeseensa väriteeman, ja tilannut mummilta huoneeseen räsymatonkin. Eipä siinä auttanut nikotella, lapsi haluaa sateenkaarihuoneen, lapsi saakoon sitten sateenkaarihuoneen. Verhot sopivissa väreissä olivat täysin mahdottomat löytää, mutta joutuessani etsimään liinavaatekaapista väliaikaista verhonkorviketta Finlaysonin Keisari oli niin kiva ikkunassa, että ompelin pussilakanasta verhot.

Huone on isohko, mutta osan tilasta lohkaisevat kiinteät kaapit. Kaapin ovissa on kiertävä taidenäyttely ja (keskeneräiset) kirjainkortit pienelle leikkikoululaiselle. Ovien edessä on myös kätevästi tilaa jumppailuun ja pelleilyyn, ja kirjahyllyn vieressä minisoppi lukemiseen.


Huonekalut tulivat enimmäkseen vanhasta kodista. Pulpetti, sänky ja kirjahylly muuttivat ihan sellaisenaan lastenhuoneeseen.

Tuplakerrossänky sinänsä ei ole lastenhuoneessa tarpeellinen, mutta aluksi uudessa kodissa ei ollut meidän makkarissamme sänkyä lainkaan, ja toisekseen näin kaukana kaikesta pari vieraspaikkaa tulee aina tarpeeseen. Ostoslistalla on turkoosit Avaroom sängynpeitot, jotta alasänky vapautuisi leikkitilaksi ja jotta yläsängyn petaaminen helpottuisi. Ilmekin huonessa tietysti siistiytyisi heti. Kissankarvallakin on osansa tässä päätöksessä..


Lelusäilytykseen sen sijaan piti keksiä uusi ratkaisu. Vanhassa kodissa lelut sai näppärästi vaatehuoneeseen laatikoissa, mutta tässä uudessa kodissa tämän huoneen kaapit ovat ainoa kiinteä säilytystila, joten lelujen säilyttäminen kaapissa ei ole vaihtoehto.

Ikean Trofast täytti kriteerit: se mahtuu tilaan, ei ole liian korkea, kaikille leluille sai oman irrotettavan laatikon, ja runko on ihan puuta, eikä kalustelevyä. Kalusteen päälle ostettiin kaitale vihreää pehmeää kuramattoa, joten nukkekoti sai vehreän pihamaan ympärilleen.

Nukkekodin nostaminen ylemmäs palvelee taas kasvaneen lapsen tarpeita. Lattiatasossa kyyriminen vähensi talolla leikkimistä, mutta nyt talon asukkaina on taas vuorotellen Petshoppeja, Pikkaraisia ja Barbeja.


Isoisäni kirjontatyökin sai taas arvoisensa paikan, ja ilokseni väritkin passaavat huoneeseen hienosti. Riikinkukkoja ikkunassa, joutsenia seinällä.


Jokainen joka on joskus muuttanut ymmärtää miten helpottavaa on saada valmista, tai liki valmista edes jossakin osassa uutta kotia. Tirppa onneksi kotiutui uuteen päiväkotiin ja arkeen välittömästi, mutta on ihanaa, että myös hänen oma tilansa on nyt selkeästi hänen, eikä hänen, vähän vanhempien nukkumapaikka ja osaksi pahvilaatikkovarasto.

Olen iloinen, että huoneesta tuli ipanan itsensä näköinen, toimiva ja sen sortin lapsekas, joka ei jää "pieneksi" heti seuraavana vuonna.


Mitäpä tykkäätte?

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...