10.8.16

Tahdomme

Photo Saskia


Sitoutua niin syvästi
että muuttuu pohjattomaksi
Puristaa niin lujasti
että muuttuu rajattomaksi
Rakastaa niin mielettömästi
ettei mikään enää
ole vailla merkitystä

Tommy Tabermann


Kunhan laskeudun vähän täältä vaaleanpunaisesta rakkauskuplastani, ja saan ajatuksia kasaan, lupaan kertoa enemmän. Juuri nyt hymyilen hölmösti jatkuvasti, ja mieleni tekee kertoa kaikille vuoronperään miten ihana, mieletön, rakkaudentäyteinen hääpäivä meillä oli ja karata sadan kilometrin päähän muuttolaatikoistamme, miehen kainaloon, puhumaan vielä vähän siitä miten ihanaa kaikki on.

10.7.16

Perheliikuntaa - Pokemon Go!

Kotiuduin maailman ihanimmista polttareistani, ja kotona oli yhteistä aikaa janoava lapsukainen, joten korkkasimme Pokemon Go sovelluspelin, uuden hauskan tavan lähteä "ihan vaan kävelylle".  90-luvun puolella lapsuuttaan heilunut ihminen ei ole voinut välttyä Pokemon-vaiheelta, ja näin se kieltämättä tarttui lapseenkin tehokkaammin kuin vain piirettyjen kautta.

Koska kuvat kertovat paremmin kuin tuhat sanaa, tästä on kysymys:

Ihan pieni iltalenkki.
Neljän pokemonin lenkki, kun akku oli melkein finaalissa viikonlopun jäljiltä.
Ja sää oli hivenen arvaamattoman oloinen.
GPS kompassiin ja onlinekarttoihin perustuva peli toimii täällä meidän perähikiälläkin.
Kas näin tässä meidän naapurustossa, siniset kuutiot on maamerkkejä,
joiden luota saa mm. pokepalloja.
Tässä esimerkiksi Korian Pioneeripuiston muistomerkki.
Ja yhden rakennuksen katolla oleva messinkiharakka.
Samoillessa karttaan ilmestyy lähellä olevia villejä Pokemoneja. 
Sitten vain kävellään luokse, napsautetaan hahmoa, kamera kytkeytyy päälle
ja heitetään pokepalloa ja toivotaan parasta. 
Nappasin!
Tässä näkyy vielä miten peli hyödyntää puhelimen omaa kameraa.
Hauskasti rannalta löytyi vesityypin Pokemoneja.

 Vielä pitää selvittää, miten näitä sitten koulutetaan, ja kun vähän edistyy tässä hommassa, ja pelaajia ilmaantuu lisää lähistölle, niin sitten tästä vasta hauskaa tuleekin.

Mutta ihan vain tämä ensimmäinen pelikerta oli jo superkoukuttavaa, enkä kyllä taida malttaa olla laittamatta sovellusta päälle jos käydään rannalla, kaupungissa puistossa tai kavereiden luona maalla, kun siellä on ihan eri paikat ja erilaisia lajeja Pokemoneja! Ipana on myös ihan pähkinöinä, ja valmiina aamulla pomppaamaan sängystä aamulenkille, kunhan puhelimessa (ja äidissä...) on taas virtaa.

Voisin kuvitella, että tämä toimisi isommille koululaisille parhaiten, jos pelaaminen koukuttaa ja liikuntaa soisi lisää. Viisivuotiaan kanssa vielä "joutuu" aikuinen lähtemään mukaan, kaikkea muuta kuin vastentahtoisesti.

Suomessa peliä ei vielä saa Playstoresta, mutta tämän linkin takaa löytyy APK-lataus Androidille, puhelimelle pitää vain antaa lupa asentaa vapaista lähteistä ladattuja sovelluksia.


Kertokaa jos kokeilette!

8.7.16

Solutasolla sitkeä

Tarinankerrontana se menisi näin; oli toivottoman surkea alkutilanne, dramaattinen käänne ja onnellinen loppu.

Oikeasti tämä syöpätarina on ollut paljon pidempi.




Ambulanssikuski ajoi 140km tunnissa. Mukana oleva kirurgi ei löytänyt enää verenpainetta tai sykettä, ambulanssinainen löysi ja antoi lisää nonadrenaliinia. Lupasin olla nukahtamatta.

Anestesialääkäri oli komea. Sydänkirurgi sanoi ettei kasvainta voitu poistaa. Äitini sanoi kaiken järjestyvän. Ylilääkäri sanoi ohimennen "siis on sinulla syöpä, aggressiivinen, pahanlaatuinen". Ei tuntunut miltään.

Olen maannut teholla ajatellen, että on juotava tämä suullinen vettä, otettava lusikallinen jugurttia, päiväunet siinä välissä jos tarpeen, ja syötävä aamiaista välillä kipuhorkassa nukkuen, vaikka siihen asti, että on taas lounasaika. Asentoakaan en voinut itse vaihtaa, välillä pään kääntäminen oli liikaa. En saanut henkeä ilman apua. Sain monta huonoa uutista peräkkäin, mutta kieltäydyin jäämästä makaamaan. Sanoin, että minut on tehty jostain sitkeämmästä, odottakaapa. Taputtivat, kun ensimmäisen kerran pääsin istumaan. Pitivät kädestä kun kone painoi ilmaa keuhkoihini, ja yö oli pelottava. Olivat iloisia kun lähdin.

Laihduin kymmenen kiloa muutamassa viikossa. Rikoin 10 suonta päivässä tippaletkuihin. Sain kaksi sydäninfarktia. Kävelin itse kaksi metriä vessaan ja itkin ylpeydestä ja hoin "hengitä sisään ja ulos". Pelkäsin mennä syöpäklinikan päiväsaliin, en halunnut kuulua niihin ihmisiin. Vertaistuki tuntui naurettavalta, kun omat ennusteet eivät antaneet aihetta suuriin toiveisiin. Katsoin, kun valutin vapaaehtoisesti myrkkyä suoniini.

Luovuin tyttäreni kasvatusvastuusta. Luotin hänet hyviin käsiin.

Menetin tuntoaistini. Menetin kävelykykyni. Menetin käsieni hallinnan. Menetin hiukseni.

Rikoin luuytimeni kyvyn tuottaa uusia soluja. Odotin lähes kuukauden sen palaavan. Mietin kuolemista.

Huumorini musteni. Nauroin siellä päiväsalissa naisen kanssa, joka sai tietää ettei näe enää syksyä. Naurettiin niin että vedet valui silmistä. Pidin kädestä oman ikäistäni naista, joka kävi läpi elämänsä hirveintä kipua yksin.

Sain solumyrkkyä, joka meinasi rikkoa useamman sisäelimeni. Ihoni meni niin rikki, etten voinut istua. Lääkäri sanoi, että menee rikki mitä menee, jos henki säilyy. Olimme yhtä mieltä.

Makasin sädehoitokoneessa ja laskin päiviä. 20. 19. 18...0

Kasvain pieneni 21 sentistä seitsemään.

Sain elämäni takaisin.

Siihen sen olisi kuulunut päättyä. Valmis, finito, ei enää koskaan. Syöpä vaan ei lopu silloin kun se alkaa olla muille jo vanhoja uutisia. Minä elän näiden sivuoireideni kanssa edelleen, jännitän neljä kertaa vuodessa kontrolleja, yritän olla miettimättä uusimisprosentteja, kuulostelematta oireita liikaa.




Kävin Syöpäklinikalla tällä viikolla.

Seitsemästä sentistä kolmeen senttiin, sitä tarkoittaa solutasolla sitkeä. Pieniä askelia silloinkin kun ei enää jaksaisi.

Edelleenkään en päässyt tuosta riippakivestäni, mutta nyt se on kokoluokkaa superpallo. Ei kuulosta enää maanvaivalta.

29.6.16

Koivukaaren kuningatar ja valtaistuin

On ystäviä, jotka tulevat elämäämme vähän varkain ja vahingossa, ja kasvavat sydämelle. Etsin Tirpalle viime kesänä paikkaa jossa ratsastella rauhassa ja kiireettä, ja päädyin Koivukaareen. Vähänpä tiesin, että Koivukaaren emäntänä huseeraa Sanna, joka oli seurannut blogiani tietämättä, että asumme toisistamme vain muutaman kilometrin päässä, emmepä tienneet sitäkään, että lapsemme olivat samassa päiväkodissa, tai sitä miten samanlaisessa elämäntilanteessa olemme.

Eräällä ratsastustuntireissulla jäimme lukkojen taakse ulos,  ja yllytyshulluna (ja kahvijanoisena..) kiipesin tikapuilla avoimesta parvekkeenovesta sisään. Ilman tuota useamman sattumuksen sarjaa Sanna ei olisi esitellyt minulle karussa kunnossa olevaa kuningatartuoliaan. (Ennen-kuva linkin takana!)


Päähänpistona lupasin toteuttaa Sannan vision tuolista, sillä ehdolla ja ennakkotiedolla, että olen täysi amatööri, enkä siis osaisi entisöidä mitään, ainoastaan tuunata.

Olen siis parin viime kuukauden aikana viettänyt maanantaini hevostilalla, ratsastaen, tuolia kunnostaen, kahvia hörppien ja suupielet korvissa. Olemme höpöttäneet aivan kaikesta, ja olen ihan totaallisen ihastunut tilan hevosiin, aikuisiin, lapsiin ja lainalapsiin. Tirppakin on saanut kiireetöntä laatuaikaa ystävänsä kanssa, päässyt hevospelostaan täysin ja nauttinut kirmailusta tallipihalla.

Kotiin päästyäni aivan joka ikistä lihasta on kolottanut, hiuksissa on ollut olkia ja mustelmista riittäisi naapureillekin. En vaihtaisi silti hetkeäkään, tämä on piristänyt meidän neljän seinän sisällä pyörivää arkeamme hirveän paljon!

antique chair diy b&w remake



Minulla ei ollut nuorempana tyttökavereita. Jotenkin ajattelin, etten ole sellaista tyyppiä ollenkaan. Nyt katselen ympärilleni, ja minulla on ympärilläni näitä vahvoja, kauniita, aitoja naisia. Me nostamme toinen toisiamme pystyyn, kehumme ja kannustamme, ja puimme yhdessä vastoinkäymisemme. En ollut tyttökaverityyppiä, mutta tälläisten naisten ystävyys on kultaa.

Tästä tuolista tuli vähän tälläinen. Kaunis kyllä, mutta kaukana virheettömästä. Katson sitä silti saavutuksena, pienenä ystävyystarinana. Yhden unelma, toisen lupaus. Kondiittorin verhoilema ja maalaama, ravihevosenhoitajan kengitysvasaralla viimeistelemä. Monta kaunista kesäpäivää, vähintään yhtä monta turhautunutta ärräpäätä ja naurunremakkaa. 


Minusta on ihana saada jotain käsin tehtyä valmiiksi, kun tiedän sen pääsevän käyttöön. Tuntuu, että kaikki ne lämpimät ajatukset joiden voimalla tätäkin tein, jäävät elämään. Seuraavat vuodet meidän välillämme on likemmäs tuhatta kuin kymmentä kilometriä, mutta ystävyys, muistot ja tuoli säilyvät.

24.6.16

Pieni ja sievä häälaukku






Äitini hääpuvun helma muuttuu minun puvukseni, mutta yläosa ja sen kauniit kirjailut jäivät yli. Halusin säästää tuon kirjontatyön, sillä se on varsin herkkä ja kaunis. Pienellä asettelulla ja mallin mietinnällä sain hyödynnettyä miehustan ja toisen hihan nauhakirjonnat ja helmet, kun tein itselleni pienen laukun hääpäiväksi.

Kaavat on tehty kankaan ehdoilla, koko mietitty niin että mukaan mahtuu puhelin, nenäliina, puuteri ja huulipuna. Pussin pohja on ommeltu koneella, mutta kehikkoon ompelin päällikankaan ja vuoren erikseen ihan käsin. Uutta tähän ostin ainoastaan tuon nipsukehyksen ja hihnan, niille hintaa tuli muistaakseni 12 euroa.

Hääpäivään on enää vain reilu kuukausi, ja minä nysvään tälläisiä. Tuntuu siltä, että olen unohtanut varmaan jotakin todella olennaista. Vai voiko olla niin, että meillä on homma hanskassa ja hanskat tallessa?

22.6.16

Materialismionnellisuus - Huawei Mate 8

*Tuote on saatu testilainaan Republic Showroomilta. Kiitos!


Tämä blogi on lempiprojektini, mutta en olisi ikinä uskonut miten ihanaksi Instagram-tili seuraajineen on muodostunut. Instagram on kuitenkin hankala minunlaiselleni, jonka mobiililaitteen kamera on auttamatta vanhanaikainen. Kun tablettini sitten hajosi, ja vaihdoin häthätään löydettyyn korvaavaan, kuvanlaatu tippui entisestään ja into ottaa kuvia katosi. Järjestelmäkameralta kuvien siirtäminen vain on liian hidasta ja kömpelöä, jos kuvia haluaa jakaa siinä hetkessä.

Keräsin siis rohkeuteni, ja kysyin Huaweilta, josko heiltä löytyisi joku laite, joka täyttäisi haaveeni isosta ruudusta, reissunkestävästä akusta ja ennen muuta todella hyvästä kamerasta.



Taisin hypähdellä matkalla kotiin, ja istuin junassa hassu kestohymy naamalla. Kun pääsin kotiin, oli pakko ottaa kamera paketin avaamiseen mukaan, koska katsokaa nyt miten kauniisti voi elektroniikkaa pakata! Pieni esteetikko minussa kehräsi kovin tyytyväisenä kun availin näitä ruusukullalla painettuja mustia kartonkilaatikoita.



Puhelin on ollut minulla nyt pari viikkoa, joten kovin syvällistä sanottavaa minulla ei ole. Olen vain tosi tosi tosi ilahtunut joka kerta kun tekniikka pelaa niinkuin sen kuuluu.

Kuvat ovat teräviä, värit syviä ja kuvausohjelmista löytyy myös HDR ja manuaaliasetukset suljinajalle, aukolle ja ISO-arvolle. Etukamera on tarkempi kuin useissa puhelimissa pääkamera. Olenpa tehnyt postauksenkin kännykamerakuvilla, jotain mitä vannoin etten tekisi. Mutta kun tämä on vain inasen järkkäristäni jäljessä kuvanlaadussa.

Ruutu on iso (6 tuumaa), toki näin tablettiin tottuneelle pieni, mutta en saa samoja turhautumisen tunteita kuin muilla kokeilemillani älypuhelimilla. Näytöltä näkee kuvien laadun ja tarkkuuden kunnolla, ja neuleohjeetkin avautuvat reissussa niin ettei tarvitse tihrustella, laskea puikkoja kädestä ja zoomailla.

Ja akku, no se kestää superraskaallakin käytöllä aamusta yömyöhään, ja jos en nyt luukuta saman päivän aikana Spotifyta, Netflixiä ja kaikkia muitakin raskaita appeja koko päivää, onpa käynyt niinkin että akku ilmoitti itsestään vasta kolmannen päivän puolella.

Mikään ei jumita, jäädy, kaadu tai aiheuta harmaita hiuksia. Paitsi se etten enää keksi, mistä saan emojeja!





Jos siis instatili on tähän asti jäänyt seuraamatta, koska kuvista ei ota selkoa onko kameran eteen osunut peruna vai onko se selfie, nyt kannattaa viimeistään kurkata sille puolelle. Pienet, ohimenevät ihanat, kamalat ja kamalan ihanat hetket tulee melkeinpä jaettua siellä.

20.6.16

Opeopiskelija


Olen nyt toteuttanut tuota viimeistä kohtaa muutaman päivän, eikä loppua näy!

Kaikki se pääsykoekirja kädessä vietetty aika, tuskanhiki tilastomatematiikan termien kanssa, yli 24 bussissa istuttua tuntia, kaikki maksoi itsensä takaisin moninverroin. Minusta tulee syksyllä luokanopettajaopiskelija Lapin yliopistossa! Viiden vuoden päästä joku kutsuu minua opeksi..

Ihan hirveästi ehtii tapahtua vielä ennen opintojen alkua, mutta odotan muuttoa pohjoiseen entistä onnellisempana. Meidän perheellä on edessä niin onnellisia aikoja. 

Muuta blogissa:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...